Osa 6: Vain elämää

                        Info
    Hei taas kaikki! Tämä osa myöhästyi todella pahasti, mutta toivon että teitä ei haittaa se. Tämän piti olla Rissojen viimeinen osa, mutta ei se sitten sellainen ollutkaan. Nautitaan Rissoista niin pitkään kuin on mahdollista! :)


         Esittely:
Tässä osassa päästään näkemään lasten kasvua, hevosten kanssa puuhailua ja perhedraamaa. Miten Rissojen elämä jatkuukaan tästä eteenpäin, se on vielä hämärän peitossa...

Tämä on Risson perheen talo. Ja kuka minä kertoja olen? Olen Monica Risso, ja ellette tunne minua, niin sitten on maailmankirjat sekaisin. No niin, aloitetaanpas...

Maria Risso oli kaunis, söpö pikku tyttöni. Hän kaipasi äitinsä (eli minun) huomiota, tietysti koska oli niin pieni vielä.

Teresa, Stefani ja Augusto leikkivät kaikki omilla nukeillaan. Heille oli ostettu paljon eri leluja (meni tietysti äidin ja isän kukkaroista).

                        Alexander kallisti päätään. Hän oli selvästi ymmällään jostakin.

            Ehkä hän oli yksinäinen. En ole varma siitä, mutta se selviää ehkä ajan kuluessa...

        Yritin kirjoittaa raporttia työtäni varten, mutta välillä minun piti miettiä tarkkaan, mitkä sanat sopisivat tekstiin.

             Stefani ja Teresa leikkivät mielellään nukeillaan. He olivat molemmat iloisia pikku tyttöjäni.

                 Mieheni, Augusto Risso. Hän on niin komea, ja ihana mies. En olisi mitään ilman häntä.

      Olin niin pitkään miettinyt, että hevosemme Alexander kaipasi seuraa enemmän. Siksipä päätin soittaa lemmikinadoptointikeskukseen ja hankkia sieltä hevosen toisen seuraksi. Ottaisin tietysti eläimestä vastuun, ja huolehdin siitä niin hyvin kuin voin. Kuten myös Alexanderista.

                 Hetken päästä kimppakyyti tuli hakemaan minua. Nyt olisi taas pitkä työpäivä edessä.

                                Pihallemme tuli kammottavan näköinen, musta peura.

                                                      Eikö se olekin pelottava? :D

 Tässä on Ludwig, meidän uusi hevonen! Minusta on ihanaa saada jälleen uusi hevonen perheeseemme. Olen pitänyt hevosista jo pienestä asti, joten ei ole mikään ihme että olin niin innoissani asiasta.

Eikö olekin söpö? Se on ori, eli urospuolinen hevonen. En viitsinyt ottaa tammaa, koska naaras- ja uroshevonen voivat saada yhdessä varsan. Siinä vasta olisikin hommia kerrakseen!

                     Mieheni Gunnar tuli katsomaan Ludwig-hevosta. Hän tykästyi hevoseen heti.

    Nyt ei Alexanderin tarvitsisi olla enää yksinäinen, kun saa kerran seuraa. Alexander ei ollut vielä kovin vanha, kaksitoista vuotta muistaakseni. En itse asiassa tiedä, mikä on vanha ikä... :P

 Tyylikäs postimies (tai oikeastaan nainen) toi päivän postin. Saa sitten taas selvittää, tuliko karhunkirje vai postikortti Australiasta.

 Olisi ollut jännittävää nähdä, kun Alexander kohtasi Ludwigin ensimmäistä kertaa. Sääli, että olin töissä sillä hetkellä. Mutta tulen varmasti näkemään vielä monta kertaa tätä hevosta...

       Gunnar oli nostanut Stefanin kehtoonsa, jotta tämä ottaisi päiväunet. Tyttöparalla vaikutti olevan tylsää, ehkä syynä tähän oli ikävä äitiä.

Jouduin jäämään ylitöihin, mutta se kannatti. Mitä enemmän työtä, sitä paremmin saa palkkaa.

Tepastelin lumessa, ja kenkäni upposivat yhä syvemmälle lumeen. Oli ydintalvi.

Kimppakyyti tuli hakemaan minut parin minuutin päästä, eikä minun onneksi tarvinnut palella pitkään kylmässä.

Juoksin kotipihalle, ja näin Ludwigin. Se oleskeli Alexin seurassa.

Astelin lähelle Ludwigia, ja tervehdin sitä. Se näytti oikein kiltiltä hepolta.

Annoin hevosen nuuhkaista kättäni ystävyyden merkiksi. Huomasin, miten hevosen raskas hengitys näkyi höyrynä ilmassa.

"Olet sinä suloinen heppa, Ludwig!" sanoin hevoselle hellästi.

Nyt kun näin hevosen, tykästyin häneen heti. Hän vaikutti varsin mukavalta.

        Palasin tietokoneen ääreen kirjoittamaan raporttia työtäni varten. Raportti piti saada mahdollisimman pian valmiiksi.

               Elena Risso oli suloinen pikku tyttöni. Kuten muutkin lapsemme olivat suloisia :)

 Mieheni Augusto oli erittäin lihaksikas ja komea mies. Mitä voisin muka enempää mieheltäni toivoa? Hän on ystävällinen, hellä, herkkä, romanttinen, komea, ja rehellinen.

 Hän tanssi musiikin tahtiin, todennäköisesti hikijumpan takia. Ja ai niin, mieheni on myös urheilullinen! Toivottavasti te lukijatkin tiedätte sen jo!

                       Istuessani masentavalla tietokonepöydällä, sain idean.
         "Nyt on aika tehdä muodonmuutos tälle tietokonepaketille", tuumasin toiveikkaana.

Tässä se nyt on, uusi tietokonesetti! Eikö tämä uusi look olekin hieno? Ensimmäiseksi huomaatte ihanan modernin, jopa hieman 80-luvun modernismin aikakauden tuolin, joka on intuitiivisesti muotoiltu ja istuinkokemus on 150-prosenttia tavallista mukavampi. Toiseksi huomaatte pöydän, joka on ulkonäöltään teollinen ja kliseinen, mutta sopii silti yhteen tuolin kanssa ja luo kapinallisemman kuvan. Kolmanneksi ja viimeisenä huomaatte itse kohokohdan: tietokoneen! Se on oikea nerouden ja inspiraation lähde... vai onkohan sittenkään...

 Menin ulos katsomaan hevosiani. Ulkona oli kova pakkanen, jääkylmää ja hengitykseni suorastaan höyrystyi kuin sauna.

 "Alex, minäkin rakastan sinua", sanoin hepalleni hennosti. Hän työnsi ison turpansa minun kauniita, kapeita kasvojani päin.

    Tässä on uusi sohvamme! Se on Dieselin uusinta mallistoa, teollinen ja erittäin pehmeä sellainen!

 Myös keittiömme oli uudistunut. Ostimme Gunnarin kanssa luksusjääkaapin, mikä on muuten Simsungin, lieden joka on Simlipsin, ja uuden Ikean työtason. Eikö olekin nättiä?

  Tässä on ruokapöytä + tuolit. Pöydän päällä kasvaa komea orkidea. Toivottavasti se ei ehdi kuolla ennen kuin tulee kevät...

        Minulla oli viimein hetki aikaa miehelleni. Suutelimme yhdessä hellästi ja tunnustelevasti.

                    "Gunnar, minusta tuntuu että meillä sujuu oikein hyvin", minä sanoin.
                   "Olemme nimittäin olleet erittäin ahkeria kodin kunnostuksessa".

        "Oot kulta oikeessa", Gunnar sanoi. "Mutta rahankäyttöä pitäisi hieman sinunkin opetella."

 "Hah, vai minun? Kukas täällä on saanut kaikki ostoajatukset päähänsä, häh?" naurahdin Gunnarille.
     "Joo joo Monica, kyllä me pärjätään. En enää tuhlaa rahaamme turhuuksiin", Gunnar totesi anteeksipyytävästi.

Jos te lukijat luulitte, että me riideltiin, olitte väärässä! Gunnar ja minä riidellään vain hyvin harvoin, eikä teidän tarvitse pelätä, milloin me riidellään.

Pitelin Elenaa sylissäni vähän aikaa. Hän, kuten kaikki muutkin pikku lapsemme, kaipasivat usein huomiota.

 Menin kokeilemaan Ludwigin selässä istumista, koska halusin varmistaa, että se suostuu sellaiseen.

      Talokuva illalta. Olimme tehneet Gunnarin kanssa kaksi iglua, ja niissä oli hauska oleskella.

              Amelian taaperoajat olivat vihdoin ohi. Nyt olisi aika siirtyä seuraavaan ikävaiheeseen.

Hän kasvoi lapseksi. Niin nopeasti ne lapset vain kasvavat. Voi sitä tunnetta, kun lapsemme olivat vielä pieniä vauvoja, he olivat silloin niin lutusia! No, ovat he vieläkin, mutta hieman eri tavalla vain...

Ameliasta tuli oikein sievä tyttö. 

"Toivottavasti hän tulee pärjäämään koulussa ja elämässään", ajattelin mielessäni.

Sen jälkeen myös Stefani kasvoi taaperosta hieman isommaksi. Aikamoinen kasvu-urakka perheessämme on ja tulee olemaan, varsinkin kun lapsemme tulevat murkkuikään.

Hänestä tuli kaunis tyttö, kuten siskostaan. Odotan sitä päivää, kun lapsemme saavuttavat jotain hienoa, mutta en vielä tiedä, mitä se sellainen hieno voisi olla...

Talvi alkoi vihdoin hellittää. Lumi suli pikkuhiljaa koko Monte Vistasta, mikä oli kevään merkki.

Stefani päätti muuttaa hiustyylinsä erilaiseksi, ja hyvin se muutos onnistuikin!

Gunnar tuli iltatöistä kotiin. Hän oli melko väsynyt, mutta ei hän sentään valittanut sitä.

"Kulta, miten töissä sujui?" kysyin mieheltäni.

"Hyvin siellä sujui, mä oon kuitenkin aika väsynyt koska oli pitkä työpäivä", Gunnar sanoi haukotellen. "Mites lapset ovat jaksaneet?"

"Ihan hyvin, Amelia ja Stefani kasvoi muuten lapsiksi", totesin huokaisten.

"Ai, onnea muksuille!" Gunnar onnitteli tyttöjä.

Päätin kirjoittaa hetken raporttia työtäni varten. Raportissa aiheena oli Monte Vistan työttömyys ja palkat. Vaikka minä ja Gunnar olimmekin töissä, ei kaikilla ollut tällä hetkellä töitä lainkaan. Maailma ei aina voi olla reilu kaikille ihmisille. Kuulostaa kurjalta, mutta se on totta.

Amelia kävi ulkona ja kuten näette, maa oli jälleen lumen peitossa. Talvi ei sittenkään ollut ohi, erehdyksiä sattuu...

Talvi tuli takaisin. Joulu on taas, joulu on taas, kattilat täynnä puuroo!

Iltapäivällä oli Auguston aika kasvaa lapseksi. Siis kaikki vanhimmat perheen lapset kasvoivat isommiksi. Huh huh...

               Hänestä kasvoi varsin suloinen poika. Hänessä oli kummankin vanhempansa näköä.

Stefani rupesi illalla leikkimään kovaäänisesti prinsessaa. 

"Tämä on MINUN valtakuntani, te tottelette minua, alamaiseni!" hän huusi.

"Stefani, olisitko kiltti ja menisit vaikka omaan huoneeseesi leikkimään kuninkaallista, äidin pitää tehdä tärkeitä työasioita koneella?" kysyin tytöltä mahdollisimman ystävällisesti.

"Äiti, mä leikin prinsessaa silloin kun mä haluan ja missä mä haluan! Anna mun olla rauhassa, eikä mua kiinnosta sun työasiasi!" Stefani raivosi kiukkuisena.

Lopulta en kestänyt enempää, vaan menetin malttini. 

"Nyt menet nukkumaan omaan huoneeseesi, Stefani! Äiti ei kestä enää!" suutuin tytölleni.

Mieheni oli lukemassa kirjaa sängyssä, mutta hän kuuli huutamiseni ja nousi ylös.

               Stefani kertoo:

Menin nukkumaan loukkaantuneena. Halusin vain leikkiä, ja vanhemmat aina vain valittaa kaikesta! Tosin ajattelin, että ehkä olin ollut epäkohtelias äidilleni. 

Minulle tuli kyyneleitä silmiini, kunnes itkin itseni täysin uneen. Minua otti päähän se, kun äiti vain rähisi minulle. Halusin vain pitää hauskaa...

Monica kertoo:

Gunnar tuli keittiöön ja alkoi heti kinaamaan kanssani.

"Miksi se saakeli aina pitää lapsille huutaa? Toinen asia on, että mä halusin lukea sängyssä leppoisasti, ja te vaan täällä huudatte! Eihän tästä tule yhtään mitään!" 

"Gunnar, sinun täytyy hyväksyä se, että kotona tulee vielä monta kertaa olemaan pieniä riitoja. Halusit sitä tai et! Ja voisit puhua hieman rauhallisemmin", yritin selittää hänelle, mutta se ei auttanut.

"Vai pieniä? No mikäs tollainen pieni rageeminen sit oli?" hän jatkoi vain marmattamistaan.

"Gunnar, rauhoitu nyt!" huusin miehelleni. "Nyt riittää oikeasti!"

Gunnar tuijotti minuun todella vihaisesti. Emme olleet koskaan riidelleet näin pahasti, tämä oli pahin riita suhteessamme tähän asti.

"Mikä tämmöinen koti on olevinaan. Pelkkää itkua ja hampaiden kiristystä", Gunnar mutisi.

"Tämä koti on meidän kaikkien yhteinen koti, etkö muka käsitä? Me olemme perhe, PERHE, Gunnar! Ja perhe pitää aina yhtä, vaikka tapahtuisi mitä!" selitin kiukkuisena.

Tuijotimme toisiamme hetken aikaa suoraan silmiin. 

Sitten Gunnar alkoi leppymään.

"Anteeksi että raivosin turhaan", hän sanoi jo hieman rauhallisemmalla äänellä. "Taisin ylireagoida hieman".

"Gunnar, sinä olet hieno mies, mutta aina et osaa hallita puheitasi. Kunhan lupaat, että jatkossa puhut minulle kauniimmin, annan anteeksi", sanoin tiukasti.

"Minä lupaan", Gunnar sanoi.

"Saat anteeksi", sanoin lopulta ja suutelimme toisiamme sovinnon merkiksi.

Amelialla oli tylsää. Hän ei jaksanut tehdä mitään. Ei yhtään mitään. Muuta kuin istua vain keinutuolissa.

"Voisiko tässä kodissa olla enemmän tekemistä?" Amelia valitti. 

Lapsilla alkaisi pian koulunkäyntikin. Silloin ei ole enää varaa valittaa, kun pitää tehdä töitä! 

Teresa kaipasi huomiota. Hänet oli unohdettu liian pitkäksi aikaa.

"Äääitiii!" Teresa huusi. Hän osasi sanoa jo sanan äiti, mikä oli hienoa tuon ikäiseltä. Mutta vielä oli 39 999 muuta sanaa opittavana...

Sen jälkeen, kun vaihdoin Teresan vaipat, oli Elenan vuoro.

Söin välipalaa. Hedelmäjäädykettä. Se oli hyvää, mutta aika kylmää.

"Voi jestas sentään tän vessan kanssa!" Gunnar manaili.

Vessa oli tosiaan hieman tukossa, yök! Ei meillä kovin hyvin pyyhi juuri nyt :D

Gunnar soitti putkimiehelle.

"Joo, täällä on taas putket tukossa. Olisko taas sillä yhdellä äijällä ollut vatsa löysällä? Haha".

Soitettuaan putkimiehelle mieheni rupesi pelleilemään peilin edessä. Aika lapsenmielinen mies hän on!

Aamupäivällä menin töihin. Aurinko oli hieman pilvessä, mutta onneksi ei ollut kovinkaan kylmää.

Ostimme uudet keittiövarusteet: lieden, jääkaapin ja keittiötasot.

Gunnar kokeilikin laittaa ruokaa uudella uunilla sillä aikaa, kun olin töissä. Oli hänen vuoronsa huolehtia lapsista. Mutta sen jälkeen kun pääsisin töistä, olisi Gunnarin aika mennä töihin. Hassua, eikö olekin?

Gunnar söi herkullisen aterian: vohveleita kermakastikkeen ja siirapin kera. 

Postinainen toi postin. Kello oli 12.30, ja minä tein töitä ahkerasti toimistossani.

Alexanderilla olisi nyt paljon mukavampaa, koska hänellä on nyt Ludwig seuranaan. He olivat kuin heppaveljekset.

Lapset menivät jo sinä päivänä ensimmäistä kertaa kouluun. Heillä oli eräänlainen alkutilaisuus koulun salissa, ja seuraavana päivänä jo varsinainen lukujärjestys lähtisi käyntiin.

Kun Gunnar oli syönyt, lähti hän kohti työpaikkaansa. Olin juuri sillä hetkellä päässyt töistä, mutta silti meillä oli lapsenvahti kymmenisen minuuttia varmuuden vuoksi kotona.

Mitäköhän Gunnar mahtoi miettiä sillä hetkellä, sitä minä en tiennyt. Mutta ehkä hän vain ajatteli tulevaisuutta. Yhteistä elämäämme. Lapsiamme. 

Tällainen sattuma kävi: kaksi samanväristä autoa ohittivat toisensa. Toinen oli menossa töihin, toinen oli menossa kotiin.

Otin postin. Siellä ei ollut mitään erikoista: laskuja, mainoksia ja Simo Ankan lehti.

Luin kirjaa, jota minun oli käsketty lukea – työtäni varten. 

Arkipäivämme jatkui normaalisti. Toivottavasti se Monte Vistan talvi pian hellittäisi...

Kiitoksia lukemisesta! Seuraava osa ilmestyy ehkä ensi kuussa, kuvat ovat jo valmiina siihen! Muistakaa jättää kommentteja, niitä ei ole nyt paljoa irronnut! :)

Triviaa:
- Monica käyttää joissain kuvissa/kohdissa kaupallista kieltä. Tämä johtuu hänen työurastaan (hänhän on journalisti). Lisäksi hän esittelee lukijoille eri objekteja ja asioita.
- Tämän osan kirjoittamiseen on kulunut karkeasti katsottuna 4 kuukautta, eli elokuusta marraskuuhun. Ajatelkaa, neljä kuukautta! Huh huijaa! Mutta syynä tähän on se, että minulla yksinkertaisesti ei ole ollut aikaa kirjoitella blogeja.
- Seuraava osa ilmestyy ehkä ensi kuussa. Joululomalla minulla SAATTAA EHKÄ olla aikaa kirjoitella enemmän blogejani, mutta mikään ei ole vielä kiveen kirjoitetun varmaa.
- Päivitin tämän osan tekstiä 3. joulukuuta 2013 siten, että täydensin joitain kohtia uusilla lauseilla. Suokaa anteeksi, olen vain niin kova perfektionisti! :D