Osa 15: Hymy kasvoillasi

Terveisiä pitkästä aikaa Risson perheeltä! :)

Pahoittelen osan viivästymistä. Tähän on monia syitä, mutta suurin on nyt se, että lukion toinen vuosi alkoi, ja Sims 4 vie vapaa-ajalta enemmän aikaa kuin Sims 3 ja LC:t, joita olen sillä tehnyt. Onneksi kesäloma alkoi juuri, joten nyt saatan ehtiä julkaista osia tähänkin blogiin. Olen harkinnut monta kertaa näiden tarinoiden lopettamista, mutta voi olla, että jatkan näitä vielä ainakin jonkin aikaa. LC Ilmarisen tekeminen saattaa loppua, sillä ei ole aikaa suunnitella osia tai ottaa kuvia niitä varten. LC Joutsenlampi jatkuu varmuudella, julkaisin juuri uuden osan ja toisen extrankin siihen tarinaan. 

Olen uudelleennimennyt LC Risson, kuten monet teistä ovatkin saattaneet huomata. Nykyään nimi on La Famiglia Di Risso. Nimi on italiaa ja se tarkoittaa Risson perhettä (suomennos on myös uuden nimen vieressä)

Lukuiloa kaikille, ja hyvää kesän alkua! 

-Sims3Pelaaja 

Monica kertoo:

Talvella on mukava juoda kuumaa kaakaota, lukea kirjaa takan äärellä ja leikkiä lumisotaa. Mutta näitä asioita ei ainakaan yksi tyttö Rissojen perheessä ikinä tehnyt...

Aivan oikein, Elena Risso. Tyttäreni oli aamusta asti tietokoneella, varmaan jutteli kavereidensa kanssa missä lie Simbookissa, ja totta kai tiesin sen jo. Hänen pitäisi päästä eroon tietokoneriippuvuudestaan. No, aika näyttää, mitä tulee tapahtumaan...

Amelia kertoo:

Kävin pari päivää sitten kampaajalla, sillä halusin kokeilla jotain uutta, viehättävämpää hiustyyliä. 

Lisäksi olin ostanut itselleni uuden mekon, joka oli mielestäni minulle sopiva. Tietysti olisin voinut valita jotain paljon parempaa, mutta en tullut löytäneeksi sellaista. Se tunne on todella ärsyttävä. Kuten tuo keinuhevonen, joka on ollut huoneessani jo lapsuudesta asti. 

Äiti on kertonut, että hän pärjää erinomaisesti journalistina. Olen ylpeä hänestä. Todella ylpeä.

Tulimme koulusta, ja satoi lunta. Koulussa ainakin minulla oli sujunut ihan hyvin, mutta en tiedä miten esimerkiksi siskollani Stefanilla oli mennyt.

Tullessani kotiin tietenkin ensiksi tervehdin äitiä, joka oli kuin patsaaksi jähmettynyt oven edessä. Äiti ilmeisesti kuuli, kun soitin poikaystävälleni, mutta ei kääntynyt katsomaan puhelinkeskusteluani. Ehkä hän ajatteli jotain, mikä teki hänestä niin poissaolevan.

Stefani sanoo lyhyesti:

Me tytöt teimme läksyjä, kaikki paitsi Amelia, joka oli kutsunut vieraan pikavisiitille.

Amelia Risso kertoo:

Ja niin Miska Kokkonen tuli ovelle vastaan minua. Kättelimme varmuuden vuoksi (ehkä emme halunneet, että huulemme olisivat takertuneet kiinni toisiinsa tällaisella pakkasella), mutta lempeästi.
"Moro, mitä kuuluu?" Miska kysyi minulta lempeällä äänellä.
"Hyvää kuuluu, kukkuluuruu", sanoin ja nauroimme molemmat hermostunutta naurua.
"Tuota...haluaisitko tulla sisään?" kysyin hetken hiljaisuuden jälkeen.
"No en mä ainakaan halua tänne pakkaseen jäädä paleltumaan", Miska naurahti.

Sisällä rupesimme keskustelemaan syvällisesti.
"Tiedätkö, mitä mä inhoan eniten talvessa?" Miska sanoi.
"No mitä?" kysyin Miskalta.
"Sitä, että sun vanhempas käskee sut tekemään sata tuntia lumitöitä vuorokaudessa", Miska sanoi kyllästyneen kuuloisena.

"Mutta eihän vuorokaudessa ole sataa tuntia, vai onko?" kysyin vitsaillen. Me molemmat repesimme kovaan nauruun. Muut perheenjäseneni olivat yläkerrassa, tekemässä talvisiivousta.

Hetken päästä menimme Miskan kanssa jälleen ulos, ja silloin äiti ilmaantui kuin tyhjästä luoksemme.
"Oletko sinä se Miska...?" äiti aloitti kysymyksen varmistavalla äänellä.
"...Kokkonen, kyllä. Tunnemmeko jostain?" Miska ihmetteli.
"Äitisi Jaana Kokkonen on minun työkaverini, etkö tiennyt sitä?" äiti sanoi hymyillen.
"Öö...en", Miska sanoi punastuen.
"No tiesitkö sinä sitten, äiti, että hän on minun poikaystäväni nykyään?" kysyin äidiltä hieman uhkarohkeasti.
"Öö...en, paitsi nyt tiedän", äiti sanoi hieman yllättyen mutta nauroi heti sen jälkeen.
Minua jotenkin nolotti tämä tilanne, sillä äidin olisi pitänyt antaa meidän olla rauhassa. Mutta tilanne oli lähes väistämätön, sillä totta kai äidille olisi jossain vaiheessa tullut ilmi se, kenen kanssa minä seurustelin.

Stefani kertoo: 

Menin ulos tekemään lumienkelin. Oli melko kylmä, ainakin 10 astetta pakkasta, mikä oli sinänsä erikoista, sillä Monte Vistan talvet ovat yleensä melko leutoja ja nopeita – ainakin minun mielestäni.

Beni oli myös ulkona, mutta halusi lopulta sisälle. Kun en itsekään jaksanut oleskella enempää kylmässä, päätin mennä koiran kanssa sisälle. Olimme melko märkiä, mutta äiti laittoi Benille pyyhkeen lattialle, jotta sen kostea turkki kuivui nopeammin. Laitoin itsekin ulkovaatteeni kuivumaan kylpyhuoneeseen, ja vaihdoin housut. 

Juhlimme syntymäpäivääni keittiössä. Olin iloinen, kun kaikki hurrasivat puhaltaessani kynttilät synttärikakustani.

Kasvoin aikuiseksi, tarkkaan ottaen nuoreksi aikuiseksi. Vastuut ja velvollisuudet, mutta samalla myös oikeudet, odottivat minua.

Hurrasimme vielä toiselle syntymäpäiväsankarille. Arvaatteko, kuka se voisi olla?

Aivan oikein. Stefani Risso, minun siskoni. Hänkin kasvaisi nuoreksi aikuiseksi, mikä on oikea merkkipaalu elämässä.

"Paljon onnea vaan, paljon onnea vaan, paljon onnea Stefani, paljon onnea vaan!"

Siinä näette nyt aikuisen siskoni. Hänestä tuli varsin tyylikäs nainen!

Benjamin yritti nukkua, mutta ei pystynyt, sillä keittiössä oli liian suuri meteli nukkumisrauhan esteeksi.

"Onneksi olkoon, Amelia. Sinä teit sen, nyt olet aikuinen", Miska sanoi minulle leveästi hymyillen.

"Niin, oli jo aikakin että minusta tuli nuori aikuinen. Ne teiniajat olivat niin kaameita, että nyt aion nauttia aikuisuuden iloista", sanoin itsevarmasti.

Siskoni Stefani auttoi minua laittamaan hiukseni uuteen uskoon. Halusin tyylikkään mutta klassisen retrokampauksen, ja lopputulos oli silmilleni säteilevän hieno.

Seuraavana aamuna soitin Miskalle, sillä sovimme tapaamisesta eräässä paikassa Monte Vistassa.

Lähdin taksilla kohti sovittua tapaamispaikkaa. Olin hieman jännittynyt, mutta kuitenkin iloinen siitä, että tapaisin Miskaa näin usein. Nyt, kun kouluvuodet olivat ohi, oli mielestäni aika löytää joku elämänkumppani, ja Miska vaikutti juuri sopivalta henkilöltä.

"Kiva kampaus, olet todella nätti", Miska sanoi, kun tervehdimme toisiamme.

"Voi kiitos Miska!" sanoin hymyillen. Tunsin onnen tunnetta siitä, miten joku arvostaisi minua.
"Mutta pitäisitkö minusta, vaikka minulla ei olisi mitään hienoa kampausta, eikä mitään hienoja vaatteita? Ihan omana itsenäni?"

"Miksen muka pystyisi? Totta kai, ihmisiä ei pidä tuomita ulkonäön perusteella, sisäinen kauneus on tärkeintä", Miska sanoi viisaasti.

"Voi Miska, oletpa sinä viisas! Tuollaisista miehistä minä pidän, jotka osaavat arvostaa naisia sellaisina kuin he ovat", sanoin punastuen.
"Totta kai, ja toivottavasti sinäkin hyväksyt minut, sellaisena kuin minä olen", Miska sanoi lempeästi.

Silloin sain tuntea ensisuudelman taian. Se oli ihana tunne, ja olin varma, että Miskakin piti siitä.

"Olet niin ihana", Miska sanoi romanttisesti.
"Niin olet sinäkin", vastasin samalla tavalla.

"Rakastan sinua!"

"Niin minäkin sinua."

Lähdin illaksi kotiin. Kävin kuitenkin ravintolassa syömässä Miskan kanssa, ja meillä oli oikein mukavaa.

Veljeni Augusto kasvoi aikuiseksi, ja hänestä tuli varsin komea nuori mies. 

"Pidetäänkö vähän hauskaa tuolla...iglussa?" Miska kysyi minulta viettelevästi.
"Voi Miska! No, mikä ettei", sanoin hieman hämmentyen Miskan ehdotuksesta. En kuitenkaan järkyttynyt, sillä rakastimme toisiamme, eikä hän leikkinyt tunteillani, tiesin kyllä sen.

Iglu lähes suli palavasta nuorten rakkaudesta, mutta onneksi kukaan ei nähnyt, mitä he siellä oikein puuhasivat...

Monica Risso kertoo:

Aamulla tuli suru-uutinen: hevoseni Alexin aika oli päättynyt täällä maan pinnalla, ja sen oli aika lähteä pois luotamme.

Viikatemies ratsasti hevosellani kohti tuonpuoleista, enkä nähnyt Alexia enää sen jälkeen.

Kaikki Risson perheessä surivat edesmennyttä hevosta. Hevonen oli jo niin vanha, mutta silti oman lemmikin menetys surettaa aina.

"Voi älä jätä minua, Alex! Rakastan sinua niin paljon! Ei..."

"Miksi Alexin piti lähteä jo nyt?" Amelia sanoi itkien Miskan olkapäätä vasten.

"Voi Amelia kulta, sen aika oli mennyt. Meidän on vain muisteltava edesmenneitä, miettiä mukavia asioita, vaikka se joskus tuntuisikin vaikealta", Miska lohdutti Ameliaa.

Seuraava päivä oli suuri päivä, sillä lapseni valmistuivat koulusta. Olin todella ylpeä heistä, vaikka tietysti olin todella surullinen rakkaan hevoseni kuolemasta.

"Hip hip hurraa!" kuului riemunhuudot koulun edessä. Kaikki olivat juhlamielellä, vaikka vähän haikeitakin muutaman syyn takia.

Myös toinen rakas hevoseni Ludwig oli järkyttynyt tästä suuresta menetyksestä. Sen paras ystävä ei enää palaisi, mikä on todella surullinen asia meille kaikille. Toivottavasti jotain mukavaa tapahtuisi pian...

EKSTRAKUVAT:

Kiitos lukemisesta! Kommentteja olisi kiva saada. :) Haluaisin kyllä jatkaa vielä tämän tarinan kirjoittamista, sillä minulla on kuvia monia tulevia osia varten.

-Sims3Pelaaja