Osa 13: Äiti, onko kaikki hyvin?

Hei taas! Rissot ovat olleet jonkin aikaa piilossa maailmalta, mutta nyt he ovat täällä taas! :)

Olen pelannut Rissoilla rutkasti eteenpäin, ja voin kertoa, että nyt pidän tauon kyseisellä perheellä pelaamisesta! Se olisi varmasti paljon parempi, sillä silloin saatan keksiä vielä parempia juonenkäänteitä. Sama juttu on LC Joutsenlammessa, eli olen pelannut silläkin perheellä ehkä liiankin pitkälle. No, jokainen taaplaa tyylillään. :D 

Lukuiloa kaikille toivottaa Sims3Pelaaja! :)

"Hei, mi-minun nimeni on Amelia R-Risso", Amelia sopersi puhuessaan puhelimeen. Hän oli soittanut 112- hätänumeroon. "Mi-minun äitini, Monica Risso on pyörtynyt. Asumme Monte Vistassa, talo on sellainen vaaleanruskea, osoite on Veronalankatu 20." 

Augusto järkyttyi nähdessään äidin pyörtyneenä lattialla.
"Hui kauhistus! Mitä äidille on sattunut?" hän huudahti.

Stefani meni äidin vierelle siksi aikaa, kun Amelia ja Augusto alkoivat riitelemään keskenään.
"Mitä sä olet tehnyt äidille? Miks se makaa tuolla tajuttomana lattialla? Oletko sä syypää tähän?" Augusto raivosi.

"Minä? En minä ole tehnyt mitään väärää! Tulin alakertaan, ja huomasin kun äiti makasi tajuttomana lattialla. Turha syyttää minua!" Amelia puolusti itseään.
"Okei, okei! Anteeksi", Augusto sanoi muka ymmärtävästi.

Nuorten riitelystä huolimatta Monica-äiti tultiin ambulanssilla hakemaan, ja hänet vietiin oitis Monte Vistan sairaalaan.


3 PÄIVÄÄ MYÖHEMMIN

MONICA KERTOO:

Kirkkaat valot, valkoiset seinät ja lattiat...tämä on selvästi sairaala.

Tajutessani, missä olen, pyydän heti lähimpänä olevaa sairaanhoitajaa tuomaan minulle jonkin kirjan luettavaksi. Kirja on nimeltään Kylmä todellisuus.

Keskittymiskykyni on heikko, ja se johtuu varmaan hiljattain tapahtuneesta kaatumisesta. Kuulin lääkäriltä, että pyörryin kotona ja verenpaineeni laski todella alhaiseksi. Siksi jouduin herätessäni juomaan suola-sokeriliuosta, jotta ei tulisi heikotusta enempää.

Oloni on kehno, vatsaan ja jalkoihin sattuu. Pääni on myös kipeä, ja siihenkin on varmasti syynä kaatuminen. Tahdon päästä pois täältä, takaisin kotiin. Missä on Augusto...Amelia...Teresa...Maria...Stefani...Elena...Gunnar...?

Augusto ja Stefani olivat tulleet tapaamaan erästä sairaanhoitajaa, tosin hän oli lääkärin sijaisena tämän huoneessa. Mutta lääkäri palaisi pian, samana päivänä.

"Hei, tiedätkö sinä milloin meidän äiti pääsee pois täältä?" Augusto kysyi sairaanhoitajalta.

"Ei hän nyt ehdi vastata, katso nyt! Hän kirjoittaa jotain tärkeää!" Stefani kuiskasi Augustolle.

"Kyllä tuon on pakko vastata! Mä en ainakaan jaksa odottaa enää yhtään!" Augusto murahti.
Lääkäri sulki koneen (tai laittoi sen lepotilaan) ja sanoi: "Nyt voin vastata kysymyksiinne. Lääkäri tulee tänään vasta 17.30, ja olen niin pitkään täällä hänen sijaisenaan."

"Tiedätkö sinä, miksi meidän äiti pyörtyi? Siis, tarkoitan että...lukeeko teillä jotain sellaista tuolla tietokoneella, jota me emme tiedä?" Stefani kysyi epävarmana.

"Kuules tyttö, en tiedä mitä yritit äsken sanoa, mutta... sen verran tiedän, että äitinne koki jotain todella järkyttävää, minkä takia hän pyörtyi", sairaanhoitaja sanoi. "Ja vaikka emme tiedäkään, mistä syystä hän noin järkyttyi, niin hän on kuitenkin nyt turvassa täällä pari päivää".

Stefani tuli katsomaan minua. Olin laittanut kirjan sivuun ja alkanut uneksia täältä pois pääsyä. Lopulta havahduin, kun Stefani seisoi vierelläni.

"Äiti, miten voit? Onko kaikki hyvin" hän kysyi. 

"Voi rakas tyttöni! Stefani, äidillä on ollut niin kova ikävä sinua ja muita lapsia!" sanoin ilahtuneena. "Ja hyvää kuuluu, äiti on vain hieman väsynyt. Pitää ottaa lyhyet torkut nyt".
"Ota vain torkut rauhassa, me tästä mennäänkin kotiin", Stefani sanoi hieman haikeana.

Ja silloin nukahdin. Kumma juttu, että nukahdin lähes heti, mutta mitä muka väsymykselle voisi muuta kuin nukkua? Aivan, uni auttaa (lähes) aina väsymykseen, oli se sitten hyvää tai huonoa. Mutta hyvä uni on tietysti parempi.

Stefani lähti jonkin verran pettyneenä pois huoneesta, jossa minä olin. Hän varmaan toivoi, että olisin päässyt vielä samana päivänä kotiin.

Myös Maria oli kotona ikävystynyt, kun en ollut kotona. Itse asiassa kaikki Rissot olivat pahoilla mielin. Nämä päivät eivät olleet mitään mukavaa aikaa meille, saati ne ajat jolloin mieheni ja perheenisä Gunnar kuoli. Ne ajat eivät vaan unohdu ikinä.

Ennen pitkää kellonajaksi tuli 17.30, jolloin lääkäri Giovanni Jacuzzi tuli sairaalaan. Stefani innostui nähdessään hänet ja kysyi saman tien: "Tiedätkö sinä, milloin meidän äiti pääsee pois täältä sairaalasta?"

"Luulenpa, että tässä ihan lähiaikoina", lääkäri Jacuzzi totesi. "Äitinne on kärsinyt vakavan traumakohtauksen, jonka uskomme johtuvan tuntemattomasta tekijästä tai syystä".

"Eihän äiti ole kuolemanvaarassa?" Stefani kysyi hermostuneena.

"Ei, kunhan trauma vaan ei toistu - varsinkaan useasti", lääkäri sanoi ironisesti.

Minä makasin, puoliksi valveilla, puoliksi unessa. En kuullut tai tiennyt, mitä tuon oven takana tapahtui, mutta se ei minua juuri haitannut.

Puolen tunnin päästä minut tuli herätti lääkäri itse. Lapseni olivat jo lähteneet sairaalasta, ja olisin itsekin halunnut palata kotiin. Mutta minkäs teet, kun olin kokenut kerran niin voimakkaita tuntemuksia, että jouduin tarkkailuun.

"Olen ollut täällä jo kolme päivää tarkkailtavana", sanoin lääkäri Jacuzzille. "Minun tekisi mieli päästä kotiin jo".

"Monica, olet selvästi kokenut jonkinlaisen alitajunnan aiheuttaman tunnetilan, joka saattaa liittyä menneisyyteesi. Ja lisäksi tiedämme sen, että jos tämä paniikkikohtaus toistuu riittävän usein, se saattaa olla hengenvaarallista. Siksi määrään sinulle uuden lääkkeen, jonka voit ottaa aina kun tarvitset sellaista", lääkäri selitti minulle.

"Mutta jos nyt määräät sen lääkkeen minulle, niin pääsenkö sitten kotiin, lasteni luokse?" kysyin toiveikkaana.
"No, itse asiassa...sanoin tyttärellesi, että sinä pääsisit pian täältä pois, joten...kyllä se sopii", lääkäri myöntyi.

"Voi kiitos, lääkäri Jacuzzi! Olet mahtava!" sanoin innostuneena.
"Odota hetki, kirjoitan sen reseptin sinulle ihan kohta. Sijaiseni on näemmä sulkenut tietokoneen, ja pitää avata se uudelleen", lääkäri mutisi.

Meillä kului vielä vajaat kaksikymmentä minuuttia, kunnes...

Monica Risso, kokenut nainen, päästetään vapaaksi sairaalan autioista tiloista! Olen niin iloinen, kun pääsen vihdoin kotiin!

Taksi tuli hakemaan minua, ja kotiinajomatka sujui hyvin. Minulla on ollut paljon huonoja, ja tietenkin myös hyviä kokemuksia elämässäni.

Juoksin kotiin onnellisena. Havaitsin heti oven suussa seisovan Auguston, ja halasin häntä niin lujaa kuin pystyin. Augusto vastasi halaukseeni. Hän oli iloinen, kun pääsin kotiin.

"Äiti! Minulla on ollut niin kova ikävä sinua!" Amelia sanoi, ja hänen silmiinsä tuli muutama kyynel.

"Niin on minullakin ollut ikävä teitä kaikkia!" sanoin myöntävästi. "Toivottavasti tämä ei tule toistumaan".

Teresa, joka ei yleensä antanut haleja, teki tällä kertaa poikkeuksen.
"Äiti! Minulla oli niin kova ikävä sinua! Miten me edes voitiin pärjätä täällä kotona ilman sinua?" hän sanoi ilosta itkien.
"No, olihan teillä se lapsenvahti joka teillä oli silloin, kun olitte paljon pienempiä*", totesin naurahtaen.

*: Katso Osa 5: Päivänvalo. 

Nyt minä, Monica Risso, kerron teille oman talvisen runon. Sen nimi on "Luminen tie". Toivottavasti pidätte siitä.

Luminen tie
Yli aukeaman vie
Metsä sen syliinsä peittää
Lumen valkoisen oksille heittää
Luminen tie
Mihin se vie?
Voitko tietää sä sen 
Tien salaperäisen?

Luminen tie 
se mihin mua vie?
Pieni lintu tien yli lentää
Kuinka pitkälle mahtaa se entää?
Luminen tie
Mihin se vie?
Voitko tietää sä sen
Tien salaperäisen?

Luminen tie
Halki talven nyt vie
Lumi kun jäljet jo peittää
Tien yli lumet se heitää
Luminen tie 
Mihin se vie?
Voitko tietää sä sen
Tien salaperäisen?

Luminen tie
Mua eteenpäin vie
Kevät kun maan nyt sulattaa
Niin kukkia kauniita kohtaan
Luminen tie
Mihin se vie?
Voitko tietää sä sen 
Tien salaperäisen?

Luminen tie
Taas kauemmaks´ vie
Kotiin se tie minut johtaa
En enää mä muistoja kohtaa
Luminen tie 
Kotiin se vie
Voit nyt tietää sä sen
Tien salaperäisen. 

Augusto, kuten kaikki muutkin lapset, nukkuivat tyytyväisinä omissa sängyissään. Oli ollut pitkä ja rankka päivä meille kaikille.

Seuraavat päivät sujuivat ihan hyvin. Lapset kävivät koulussa, ja minä töissä. Totta kai muistin myös huolehtia Alexanderista ja Ludwigista, ikiomista hevosistani.

Lunta tuli lisää ja lisää, ja jouduimme siksi tekemäänkin lumitöitä koko perheen voimin. Älkää silti laskeko mukaan Gunnaria tai hevosia, sillä kumpikaan näistä vaihtoehdoista ei ole kykenevä auttamaan.

Minulla sujui töissä hyvin: sain palkankorotuksen, ja kirjoittamani raportit olivat onnistuneita. Ei ollut ainakaan pomolla valittamisen varaa - vai oliko sittenkin?

Pieni Benjamin-koiramme oli tehnyt ikävän yllätyksen samana päivänä, kun sain palkankorotuksen: se oli pissinyt puiselle lattialle. Se laski hitusen mielialaani, mutta ei paljoa.

"Benjamin! Tuhma koira! Ei saa tehdä noin!" toruin koiraa, kuten yleensä pitääkin tehdä, jos koira ei käyttäydy kunnolla.

Benjamin taisi kyllä ymmärtää tehneensä väärin, sillä se alistui komennolleni. En ole ikinä ollut mikään koirakuiskaaja, mutta sen tiesin, että koiriakin pitäisi hevosten tavalla torua tietyissä tilanteissa.

Ja kuten saatatte arvata, ei koira siivonnut sotkuaan, vaan sen omistaja. No, kai se oppii, kun tarpeeksi kouluttaa ja toruu...

Maria teki ahkerasti läksyjä keittiön pöydällä. Hän oli selvästi alkanut ahkeroida kunnolla koulumenestyksen eteen, ja olin hyvin ylpeä hänestä.

Stefani kutsui poikaystävänsä, Levi Costan, meille. Todennäköisesti talviset treffit olisivat luvassa.

Amelia oli maalannut upean maalauksen, joka laitettiin yhteen tyttöjen makuuhuoneista*.

*Ei ole tulossa taloesittelyä tästä ensimmäisestä talosta, enkä muistakaan kunnolla, mitä huoneita Rissojen talossa Monte Vistassa oli. Mutta tulossa on varmasti taloesittely, kun Rissot muuttavat uuteen taloon (ei tule heti kun he sinne muuttavat, vasta muutaman osan jälkeen). :)

Stefani ja Levi ottivat yhteisen talvikuvan kotipihallamme. Ja vielä romanttisen.

Anteeksi tuota huvimajaa, unohdin laittaa yhden kerroksen ylemmäksi! :P 

Talvi...ei kun lumisotaa! Haha, eihän tämä mistään Tuntemattomasta SimCityn sotilaasta ole!

Hetken päästä nuorten lumisota oli ohi, ja kaikki tulivat katsomaan synttäreitään viettävää Elenaa. Hän kasvoi teiniksi, hip hip hurraa!

Myös Teresa kasvoi teini-ikäiseksi tytöksi. Hänestä tuli varsin naisellinen ja kaunis.

Voi olla, että Teresa oli syntyjään siisti, kun hän heti ikääntyessään sijasi vuoteen. Tai sitten hän halusi vain miellyttää äitiään.

Ja Stefani osoitti jälleen olevansa iso tyttö, kun hän laittoi meille ruokaa. Levi oli jo lähtenyt, mutta ei se Stefania harmittanut. He näkisivät varmasti pian, ehkä joul...ei kun, lumihiutalepäivänä...

Ja tässä tämä osa oli :) Laittakaa kommenttia, jos haluatte! 

Seuraavassa osassa Rissot nauttivat talven ihmeistä, vietetään joul...siis, lumihiutalepäivää, ja muuta mukavaa! :D

-Sims3Pelaaja