Hei taas kaikki! Joulu on ohi jo, mutta ei se mitään...
Tässä on taas uutta Rissojen osaa tarjolla, lukuiloa kaikille toivottaa Sims3Pelaaja!
Lapset eivät menneet kouluun seuraavana päivänä Gunnarin kuoleman jälkeen. Eikä sitä seuraavana. Vasta keskiviikkona he menivät kouluun, ja olivat niin masentuneita, että jopa opettajat ihmettelivät mikä heillä oikein oli. Soitin koulun rehtorille ja kerroin tilanteestamme. Rehtori kehotti hakea kriisiapua puhelimen tai tietokoneen välityksellä. Niin myös teinkin.
Aamupäivä oli vasta aluillaan, mutta silti Aurinko paistoi kirkkaana taivaalla. Oli kulunut kaksi viikkoa Gunnarin kuolemasta, eikä surutyö ollut vielä ohi. Hevosemme olivat ulkona hieman levottomina, sillä he kaipasivat huomiota. Tosin kukaan ei ehtinyt leikkiä hevosten kanssa koko ajan, mutta kyllä ne silti ruokittiin.
Itkin edelleen Gunnarin haudalla. Olin itkenyt jo aamukuudesta asti, niin raskasta se oli. En tahtonut ymmärtää tätä menetystä.
"Voi Gunnar, jos olisit vielä kanssamme... kuka muka voisi olla miespuolinen perheemme pää nyt? Ja entä lapsemme? Sinä auttaisit meidän perhettämme parhaiten juuri nyt", valitin pyyhkien kyyneleitäni.
Minua kuvotti ajatella sitä hetkeä uudestaan. Sitä, kun Gunnar kuoli. Se oli niin uskomatonta ja pahin mahdollinen asia mitä perheellemme voisi tapahtua.
Gunnarin tutkimuspajassa ei oltu käyty kovinkaan montaa kertaa sitten hänen kuolemansa, tosin kävin kerran lehmäkasvia ruokkimassa. Voi olla, ettei sekään jaksaisi enää kauaa.
Lapset tulivat koulusta. Tässä ovat minun ja Gunnarin kaikki lapset: Maria, Elena, Teresa, Stefani, Augusto ja Amelia. Kumpa Gunnar olisi vielä kanssamme, näkisi kuinka lapsemme kasvavat...
"Teresa! Miksi sinä iso tyttö et hoida läksyjäsi? Nyt nurkkaan häpeämään siitä!" sanoin hänelle tiukasti.
"Mutta äiti..." Teresa yritti puolustaa.
"Jos olet tuollainen saakelin laiskuri, et saa enää ikinä synttäri- tai joululahjoja! Tai rahaa!" sanoin todella vihaisena.
Ja niin Teresa meni nurkkaan häpeämään. Istuin lähellä häntä olevassa tuolissa. Istuin ja odotin, milloin hän olisi valmis pyytämään anteeksi. Olin tosin itse todella masentunut ja stressaantunut juuri nyt, enkä enää osannut komentaa lapsia ilman Gunnarin apua. Tuntui kuin olisin menettänyt lastenhoitotaitoni.
Stefanin tehdessä tunnollisesti läksyjä Amelia rupesi itkemään. Hän oli selvästi ahdistunut kotimme kireästä ilmapiiristä. Kyllä se kuolema lapsiakin koskettaa voimakkaasti, en minä sitä kiellä, mutta ei se oikeuta kotitehtävien laiminlyöntiin.
Vartin päästä nousin tuolista.
"Joko olet valmis pyytämään anteeksi tekojasi?" kysyin Teresalta hieman rauhallisemmalla äänellä.
"Anteeksi, äiti", Teresa sanoi kiltisti. "Lupaan tehdä jatkossa kaikki läksyt - aina".
"Saat anteeksi, Teresa. Ja olen pahoillani, kun sanoin niin vihaisella äänellä", sanoin.
Teresa alkoi itkeä.
"Ei, Teresa, älä itke!" yritin lohduttaa.
"Mutta kun per...perheessämme on niin kurjat oltavat juuri nyt. Jos... jos isä olisi täällä nyt..." Teresa sanoi itkuisella äänellä.
Minä tunsin syvästi empatiaa tyttöäni kohtaan. Me kaikki olimme menettäneet jo hermomme tällaisesta suremisesta.
"Voi äiti!" Teresa halasi minua itku kurkussa.
Vastasin hänen halaukseensa välinpitämättömästi. En tiennyt, miten reagoisin enää asioihin tämän kaiken jälkeen. Ehkä aika parantaa haavat, niin kuin sanonnassa sanotaan.
Ruokapöytä oli lähes aina likainen, koska kukaan ei siivonnut omia jälkiään talossamme. Ajattelin, että kodistamme saattaisi tulla ennen pitkää sikolätti. Ilman Gunnaria minä jouduin tekemään kodin raskaat työt itse. Minä tarvitsisin oikeasti jonkun miehen, joka auttaisi meitä. Mutta vielä ei olisi sen aika. Eikä tiedä, vaikka pärjäisimme ilmankin. Kun lapsistamme kasvaa nuoria, saisivat he auttaa kotitöissä tavallista enemmän.
Ja niin siinä kävi, että perheen äiti joutui siivoamaan astiat pöydältä. Mitä lapset oikein kuvittelivat? Että nyt äiti hoitaa kaikki työt ihan itse? Apua...
Teresa muutti hiustyyliään erilaiseksi. Hän katsoi eteensä nyrpeänä, kun hän meni yläkertaan.
Teresa katsoi sängyn alle pelokkaana. Hän tarkisti sen hirviöiden varalta.
Ja näin siinä kävi, että siellä oli kuin olikin mörköjä. Kamalaa, eikö?
Teresa juoksi pois huoneesta ja yritti hengittää rauhallisesti. Ei hän ollut täysin varma, oliko se vain pelkkää kuvitelmaa vai totta.
"En mä mene ainakaan tuohon sänkyyn tänä yönä nukkumaan!" Teresa totesi ja nukkuikin sinä yönä sohvalla.
Myös Amelia muutti hiustyyliään erilaiseksi peilin edessä. Lapsemme olivat selvästi kyllästyneitä hiuksiinsa.
Tältä lopputulos näytti. Oli se kumma, kun pikkutytöt osasivat niin hyvin muuttaa itse hiustyylejään...
Nukuin tänä yönä onneksi hyvin. Olin ansainnut mielestäni kunnon yöunet, sillä ei ollut kivaa olla koko aika valveilla miettien oman aviopuolison kuolemaa.
Minä heräsin ja päätin itsekin muuttaa hiuksiani erilaisiksi. Olin kyllästynyt jo vanhaan hiustyyliini. Se oli jotenkin liian klassinen eli vanhanaikainen mielestäni.
Ja tällainen siitä sitten tuli: avatut hiukset, lilat raidat. Olin ostanut raidoitusväriä kuukausi sitten, ja se oli edelleen käyttökelpoinen.
Tässä on kuva makuuhuoneestani. Sen tyyli on muuttunut todella paljon. Olen vaihtanut ensinnäkin tapetit siniseen kukkatapettiin.
Sänky on nykyään tällainen. Se on todella kaunis puinen sänky, ja pidän siitä kovasti. Myös yöpöydät ja lamput noudattavat klassista tyyliä.
Ostin tämän ihanan enkeli- tai keijutaulun kolme viikkoa sitten. Se on minusta ihana.
Tässä on mitäänsanomaton mutta nykyaikainen vaatelipastoni. Ei sen tarvitse ollakaan mikään maailman kaunein, mutta voisin ehkä joskus ostaa paremman kun on rahaa.
Tämä on uusi seinäkelloni. Se on todella iso ja erikoinen. Arvaatko, mitä se muistuttaa?
Vastaus: puuta! :D
Lapset söivät aamulla muroja yhdessä ruokapöydässä. Kaikille vaikutti maistuvan Simloggsin murot, vaikka yleensä suklaamurot olivat lapsemme suosikkimuroja.
Oli myös aika vaihtaa vaatekerrastoni. Katsoin, mitä lipastossa oli, ja huomasin vähän aikaa sitten ostamani vaatteet. Ne olivat H&M-kaupasta.
Tällaiset ne vaatteet olivat: vihreä pitkä paita, ja violetit legginsit. Mitä pidätte?
Älä tuollaista ilmettä nyt näytä, Monica! Miksi huono ilme?
No, tuo on paljon parempi! Ole nyt jonkin verran iloisempi kun päivitit kerran ulkonäkösi! :)
Ei, en pysty. Minulle vain tulee silti kyynel silmään, kun yritän olla iloinen. Aika ironista, vaikka itse sanonkin.
Amelia on luova tyttö (en muista tarkkaan onko hän oikeasti taiteellinen), ja siksipä hän päätti maalata makkarissa olevalla maalaustelineellä!
Illemmalla oli taas surutyön aika. Tällä kertaa suremaan menivät Augusto ja Maria.
Augustosta varmaan tuntui todella raskaalta. Olihan isä ollut todella tärkeä hänelle, leikki aina tämän kanssa. Tai no, ehkä ei aina, mutta usein kuitenkin...
Teresa tahtoi leikkiä Yksinäistä Ratsastajaa, ja hän menikin ratsastamaan keinuhevosella. Hän oli tullut minuun, koska minäkin leikin pienenä keinuhevosella ja olin oikea heppahullu! Kuten olen vieläkin...
Kyllä äiti myös muitakin lapsiaan huomioi! Tällä kertaa Stefania, iso hali! <3
Menin käymään Gunnarin tutkimuspajassa uudelleen. Nyt päätin heittää sen kamalan hedelmäraepuun pois.
Ja niin minä teinkin. Voitin pelkoni, ja nyt ikävä todistekappale mieheni kuolemasta on poissa. Toivottavasti roskamiehet eivät vain joudu kärsimään samaa kohtaloa kuin Gunnar...
Amelialla oli ulkonäköpaineita. Hän alkoi meikkaamaan, ja muutti jälleen hiustyyliään. Hän alkoi kohdistaa ahdistusta myös itseensä, eikä pelkästään muihin.
Onneksi tyttöä piristi rummun soitto. Pauke oli ehkä herkän ihmisen korvia häiritsevä, mutta ei Amelian.
Auguston pyynnöstä kampasin hänen hiuksensa eri tavalla kuin tavallisesti. Nyt keskijakaus oli poissa, ja hiukset oli kammattu taaksepäin. Onneksi poika piti uudesta hiustyylistään.
Lapset leikkivät edelleen, vaikka isä ei ollut mukana heidän leikeissään. Tosin he eivät tietenkään leikkineet sinä päivänä, kun isä kuoli. Tai sitä seuraavana. Mutta kahden ja puolen viikon jälkeen kyllä. Nyt he hyppivät ruutua.
Sen jälkeen he heittivät koripalloa. Siis Amelia ja Maria. Loput kyllästyivät ja lähtivät sisälle.
Murjotin sisällä keinutuolissa. Tuijotin tyhjyyteen, ja yritin olla ajattelematta mitään.
Mutta en voinut silti olla ajattelematta mitään; mieleeni tuli edelleen ikäviä muistikuvia kaikesta tapahtuneesta.
Lopulta kyllästyin istumiseen ja tyhjänpäiväiseen touhuuni ja päätin mennä ulos. Minäkin päätin mennä pitämään hauskaa ja pelaamaan koripalloa tyttöjen kanssa. En ollut pelannut koripalloa sitten mieheni kuoleman, mutta nyt sain taas kokea pallopelin huuman, vaikka se ei tuntunut yhtä hyvältä kuin aiemmin.
Yö sujui ihan hyvin, vaikka meillä ei ollut varsinaista ilon aihetta juuri nyt. Toivottavasti jotain hyvää tapahtuu perheellemme lähiaikoina...
Kiitoksia lukemisesta! Kommentteja, kiitos! Ja hyvää uutta vuotta toivottaa Rissojen perhe!
